"Rojukoira" / "Craphound" by Cory Doctorow http://craphound.com/000140.html The Finnish translation by Inka Parpola First published in Finnish in Tähtivaeltaja 1/2006 edited by Toni Jerrman and published by Helsinki Science Fiction Society http://www.tahtivaeltaja.com Creative Commons by-nc-sa license: http://creativecommons.org/licenses/by-nc-sa/2.5/ Rojukoira Craphoundilla oli rautainen kirpputorikarma viheliäiseksi muukalaispaskiaiseksi. Hän oli niin loistava seulomaan esiin sen ainokaisen kultajyvän hillittömästä hyödyttömyyksien koskesta, etten voinut olla pitämättä hänestä – tai ainakaan kunnioittamatta häntä. Mutta sitten hän löysi cowboy-arkun. Minulle se merkitsi kahden kuukauden vuokraa, mutta Craphoundille se tyydytti vain jotain omituista muukalaisten rihkamafetissiä. Niinpä minä tein sen, mikä ei tullut kysymykseenkään. Rikoin Koodia. Ryhdyin tarjoussotaan kaverin kanssa. Sanotaan, että naiset myrkyttävät ystävyyden: minun kokemusteni mukaan naisista käydyissä kamppailuissa saadut haavat paranevat pian, kun taas rojutaistelut jättävät jälkeensä vain korventunutta tannerta. Craphound äkkäsi kyltin – hänen karmansa sekä ulkoisessa tukirangassa olevat vahvistinlasit antoivat hänelle etulyöntiaseman matkatessamme 80 kilometrin tuntinopeudella jollain perähikiän valtatiellä Mökkimaassa. Hän istui pelkääjän paikalla minun ajaessani. Olin säätänyt radion CBC:n kesälauantaiden ohjelmistolle: kahdeksan viikonlopun aikana kahdeksan tuntia vanhoja radiodraamoja: The Shadow, Quiet Please, Tom Mix, The Crypt-Keeper Bela Lugosin kera. Meneillään oli kolmas tunti, ja Bogey esitti osaansa Afrikan kuningattaren radiosovituksessa. Olin rullannut vanhan kuorma-auton ikkunat alas, jottei tupakansavu tukkisi Craphoundin hengityslaitetta. Käsivarteni roikkui ikkunasta, radio jylisi, ja Craphound sanoi: "Tee käännös! Käänny, nyt, Jerry, nyt, käänny!" Kun Craphound innostuu tuohon malliin, se merkitsee, että hän on äkännyt rikkaan suonen. Vilkaisin nopeasti peruutuspeiliin, löin jarrut pohjaan ja kiepautin auton ympäri. Vaihteet kirskuivat, renkaat ulvoivat, ja sitten me matelimme samaa tietä takaisin. "Tuolla", Craphound sanoi ja viittoili pitkällä, luisevalla käsivarrellaan. Näin sen. Puisen, kolmionmuotoisen kiinteistönvälittäjän kyltin. Välittäjän nimen ylle oli kiinnitetty pahvinpala, johon oli kirjoitettu: ITÄ-MUSKOKAN VAPAAPALOKUNTA ROUVAIN APUJÄRJESTÖN HYVÄNTEKEVÄISYYSMYYJÄISET LA 25. KESÄKUUTA "Juhuu!" ulvaisin ja kiepautin kuorma-auton hiekkatielle. Kaasutin puiden reunustamalla tiellä luottaen siihen, että Craphound huomaisi ajoissa peuran, kyltin tai jalankulkijan ja estäisi katastrofin. Taivas oli kirkkaan sininen ja kesän tuoksut ympäröivät meitä. Napsautin radion päältä ja kuuntelin auton läpi ujeltavaa tuulta. Ontario on kesäisin kaunis. "Tuolla!" Craphound huusi. Käännyin sivutielle, vaihdoin pienemmälle vaihteelle, ja sitten olimmekin jälleen päällystetyllä tiellä. Pian ajoimme maalaispaloasemana toimivan ruman tiilirötiskön pihalle. Sen pääsalia ympäröivät pitkät, kukkuroilleen lastatut kokoontaitettavat pöydät. Oikea kultasuoni! Craphound ehti ovelle ennen minua, kuten tavallista. Hänen tukirankansa on ohjelmoitavissa, joten hän voi tallentaa siihen pieniä siirtoja, kuten: siirrä vasen käsi ovenkahvalle, nykäise se auki, heilauta jalat astinlaudalle, hyppää maahan, sulje ovi, siirry eteenpäin. Sillä välin minä tarkistan yhä, olenko sammuttanut etuvalot ja onko lompakkoni mukana. Kaksi sinitukkaista mummoa oli pystyttänyt salin etuosaan pöydän, jolla oli iso peltikannullinen sitruunamehua ja kolme pakettia Tim Hortonin erimakuisia munkkirinkilöitä. Se sai meidät pysähtymään niille sijoille, sillä uskomme molemmat vakaasti siihen, että vanhoilta rouvilta ja pikkulapsilta on aina ostettava ruokaa. Se on uhrilahja rojujumalille. Toinen vanharouva kaatoi sitruunamehua toisen hymyillessä ja tervehtiessä meitä. "Tervetuloa, tervetuloa! Olettepas te tulleet kaukaa meidän vuoksemme!" "Torontosta vain, rouva", sanoin. Se on vanha vitsi, mutta se on myös osa rituaalia, joka pitää käydä läpi. "Tarkoitin ystäväänne, sir. Tätä herrasmiestä." Craphound hymyili ikeniään paljastamatta ja siemaili mehuaan. "Totta kai minä tulin, rouvahyvä. En olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta!" Hänen korostuksensa on melko oikea, mutta kun kyseessä on tällainen vakiosanonta, hän kuulostaa niin hiotulta, että voisi kuvitella hänen lukevan uutisia. Rouva punastui ja tirskahti, ja minä tunsin heikkoa kuvotusta. Kävelin pöytien luo yrittäen olla kiirehtimättä. Valitsin ensimmäisen kohteeni, suurin piirtein puolivälistä huonetta, jossa esineitä ei oltu pengottu kovin paljon. Kaivoin pöydän alta tyhjän laatikon ja aloin latoa siihen tavaroita: neljä samanlaista grogilasia, joissa oli kultaiset keilat ristissä ja musta viiva reunan ympärillä; vuoden 1967 messujen seinävaate, joka ei ollut vähimmässäkään määrin haalistunut; kenkälaatikollinen 1960-luvun lopun O-Pee-Chee-jääkiekkokortteja; kulunut, puukahvainen lihakirves, jolla olisi voinut teurastaa nuoren härän. Nostin laatikkoni maasta ja siirryin eteenpäin: korttipakka, jonka tekijänoikeudet olivat vuodelta 1957 ja joiden selkämykseen oli painettu Royal Canadian -meijeri, Bala Ontarion logo; palomiehen kypärä, jossa oli niin mustunut messinkimerkki, etten kyennyt saamaan siitä selvää; vuoden 1974 itäisen hallintoalueen curling-mestaruuden kolmikerroksinen hääkakkupokaali. Kassakone kilisi mielessäni kilisemästä päästyään: luojalle kiitos Itä-Muskokan vapaapalokunnan rouvain apujärjestön hyväntekeväisyysmyyjäisistä. Olin kaivellut pöytää riittämiin. Siirryin salin toiseen päähän. Aikoinaan tapanani oli edetä järjestyksessä ja tutkailla kaikkia esineitä. Kasasin mahdolliset hankinnat yhteen pinoon ja varmat toiseen, yritin toimia suunnitelmallisesti. Ajan mittaan opin luottamaan vaistooni ja kohtalottariin, joita aina mahdollisuuden tullen tervehdin kunnioittavasti. Ja kiitos kohtalottarien: aito kokoontaitettava silinteri; valkonuppinen iltakävelykeppi; käsin kaiverrettu kirsikkapuinen kävelykeppi; kaunis mustapitsinen aurinkovarjo; takorautainen tuuliviiri, jonka päällä kukko; kaikki tämä norsujalkaisessa sateenvarjotelineessä. Täytin laatikon, suljin sen ja aloin täyttää uutta. Törmäsin Craphoundiin. Hän virnisti luonnolliseen tyyliinsä ja paljasti rivikaupalla märkiä, niljaisia ikeniä sekä kiemurtelevia, myrkyllisiä imuelimiä. "Mahtavaa, mahtavaa!" hän sanoi ja siirtyi eteenpäin. Käänsin katseeni hänen suuntaansa juuri, kun hän kumartui cowboy-arkun ylle. Imin ilmaa hampaideni välistä. Se oli upea: nahkapäällysteinen pienoismatkalaukku. Nahkaan oli kirjailtu lassoja, stetsonhattuja, intiaanipäähineitä ja kuudestilaukeavia. Siirryin kohti Craphoundia, ja hän napsautti lukon auki. Vedin henkeä. Päällimmäisenä oli lasten karjapaimenasu: pikkuruiset nahkahousut, naarmuuntuneet, valkoisesta nahasta tehdyt buutsit, joiden koroissa oli pitkät, kuluneet kannukset. Craphound nosti laukun kunnioittavasti pöydälle ja alkoi kaivaa sen sisuksista lisää taianomaisia esineitä: pinkan pahvikuorisia Hopalong Cassidy -savikiekkoja; pari peltistä kuudestilaukeavaa asevyön ja pistoolikotelon kera; nipun purjelangalla kiedottuja, erinomaisessa kunnossa olevia Roy Rogers -sarjakuvia; ja nahkapussin täynnä muovisia karjapaimenia ja intiaaneja, joita oli riittävästi Alamon taistelujen uudelleenluomiseksi. "Voi luoja", henkäisin, kun Craphound levitti saaliin pöydälle. "Mitä nämä ovat, Jerry?" Craphound kysyi ja kohotti savikiekkoja. "Vanhoja levyjä, lp-levyjen kaltaisia, mutta niiden kuuntelemisen tarvitaan tietynlainen levysoitin." Otin yhden kotelostaan. Se kimmelsi naarmuttomana fluorilamppujen loisteessa. "Minulla on soitin, jolla niitä voi kuunnella", sanoi Itä-Muskokan vapaapalokunnan rouvain apujärjestön jäsen. Hän oli laihanluiseva ja niin lyhyt, karvanverran alle metri viisikymmentä, että saattoi katsoa Craphoundia silmiin. "Nuo ovat meidän Billyn tavaroita. Me kutsuimme häntä Billy the Kidiksi. Hän oli pentuna hulluna karjapaimeniin. Hän ei millään suostunut riisumaan sitä järjetöntä asuaan – hänet miltei erotettiin koulusta sen takia. Billy on nykyisin lakimies Torontossa; hänellä on hieno toimisto Bay Streetillä. Soitin hänelle ja kysyin, voisinko panna hänen cowboy-tavaransa myyntiin. Ja arvatkaa mitä? Hän ei tiennyt, mistä puhuin! Eikö olekin uskomatonta? Kun hän oli pentu, hän oli hulluna karjapaimeniin." Rituaaleihini kuuluu myös hymyileminen ja nyökkäily ja mahdollisimman suuri kohteliaisuus niitä kohtaan, joiden rojuja yritin ostaa. Joten hymyilin, nyökkäilin ja tutkailin levysoitinta, jonka rouva oli nostanut esille. Sen päällä luki karjapaimenkirjaimilla "Bob Wills Littlen Virallinen Levysoitin", ja sitä koristi hienostelematon vesivärimaalaus, jossa virnuilivat Bob Wills and His Texas Playboys. Se oli sellainen levysoitin, jonka saattoi kasata kantolaukkuun, kun sitä ei käyttänyt. Minulla oli lapsena samanlainen, jonka etuosassa oli silkkipainokuva Jogi-karhusta. Billyn äiti työnsi kellastuneen piuhan seinän pistorasiaan, otti minulta savikiekon ja asetti neulan levylle. Kuului särähtävän ukulelen sointi, jota säestivät kavionkalahdukset, ja sitten syvä, viskin polttama ääni sanoi: "Terve mieheen! Meikä oli justiinsa asettumassa leiritulen ääreen. Painakaapa puuta ja ottakaa papuja, niin meikäläinen turinoi siitä, kuinka Hoppalong Cassidy nujersi Duken jengin, kun ne tuli ryöväämään Santa Fetä." Kävin jo mielessäni läpi cowboy-arkun sisältöä ja pohdin vähimmäishintaa, jonka kullekin esineelle Sotheby'sillä asettaisin. Jos ne myytäisiin yksittäin, voisin saada sisällöstä vähintään kaksi tonnia. Sen jälkeen pohdin, että laittaisin ilmoituksia japanilaisiin keräilijälehtiin, pilan päiten, ennen kuin veisin koko läjän huutokauppakamarille. Ei sitä koskaan tiedä. Yksi kaverini myi täydellisen Welcome Back, Kotter -leluhahmosarjan sillä tavalla miltei kahdeksan tuhannen hintaan. Voisin kenties ostaa uuden kuorma-auton… "Tämä on ihana", Craphound sanoi keskeyttäen haaveiluni. "Paljonko haluaisitte kokoelmasta?" Tunsin veitsen kääntyvän sisuksissani. Craphound oli löytänyt arkun, mikä tarkoitti sen olevan hänen. Yleensä hän kuitenkin antoi minun ottaa kamat, joilla oli jotain arvoa – hän oli kiinnostunut kaikesta, joten tuskin haittasi, jos valitsin pari esinettä, joilla kaapia kasaan elantoni. Billyn äiti silmäili tavaroita. "Ajattelin pyytää kaksikymmentä taalaa arkusta ja sen sisällöstä, mutta jos se on liikaa, olen valmis laskemaan hintaa." "Annan siitä kolmekymmentä", suuni sanoi aivojeni keskeyttämättä. Molemmat kääntyivät tuijottamaan minua. Craphoundin ilmettä ei voinut tulkita hänen vahvistinlasiensa takaa. Billyn äiti rikkoi hiljaisuuden. "Kappas vaan! Kolmekymmentä dollaria tällaisesta ikäkulusta roinasta?" "Minä maksan viisikymmentä", Craphound sanoi. "Seitsemänkymmentäviisi", minä sanoin. "Herranjestas", Billyn äiti sanoi. "Viisisataa", Craphound sanoi. Avasin suuni ja suljin sen. Craphound oli koonnut maanpäällisen omaisuutensa myymällä monimutkaisen, ei-lehtivihreälliseen yhteyttämiseen perustuvan biokemiallisen menetelmän saudipankkiirille. En kykenisi mitenkään päihittämään häntä tarjouskisassa. "Tuhat dollaria", suuni sanoi. "Kymmenentuhatta", Craphound sanoi ja kaivoi käärön satasia jostain tukirankansa rakenteiden kätköistä. "Herran tähden!" Billyn äiti sanoi. "Kymmenentuhatta dollaria!" Muut penkojat, palomiehet ja sinitukkaiset naiset nostivat katseensa kuullessaan sen ja tuijottivat meitä suu auki. "Se menee hyvään tarkoitukseen", Craphound sanoi. "Kymmenentuhatta dollaria!" Billyn äiti toisti. Craphoundin muukalaissormet selailivat setelinippua nopeasti kuin pelipöydänhoitajan laskukone. Hän erotti joukosta ison ruskeiden setelien köntän ja ojensi ne Billyn äidille. Yksi palomiehistä, keski-ikäinen vatsakas mies, joka oli kammannut tukan kaljunsa päälle, ilmaantui Billyn äidin taakse. "Mitäs täällä tapahtuu, Eva?" hän kysyi. "Tämä… herra tässä maksaa kymmenentuhatta dollaria Billyn vanhoista karjapaimentavaroista, Tom." Palomies otti rahat Billyn äidiltä ja tuijotti niitä. Hän piteli päällimmäistä seteliä valon alla ja käänteli sitä puolelta toiselle katsellen, miten hologrammileima muuttui vihreästä kullanväriseksi ja taas vihreäksi. Hän tutki sarjanumeroa ja seuraavan setelin sarjanumeroa. Hän nuolaisi etusormeaan ja alkoi laskea seteleitä kymmenen pinkkoihin. Kun hänellä oli kymmenen pinkkaa, hän laski ne uudestaan. "Kyllä tässä kymmenentuhatta dollaria on. Kiitos kovasti, herra. Voinko auttaa teitä viemään nämä autollenne?" Craphound oli sillä välin laittanut arkun sisällön takaisin paikoilleen ja asettanut levysoittimen sen päälle. Hän katsoi ensin minua ja sitten palomiestä. "Voisitteko mahdollisesti vaivautua viemään minut lähimmälle linja-autoasemalle? Luulen matkaavani kotiin omin avuin." Sekä palomies että Billyn äiti tuijottivat minua. Poskeni punehtuivat. "Äh, älä viitsi", sanoin. "Minä heitän sinut kotiin." "Taidan mennä mieluummin linja-autolla", Craphound sanoi. "Voin vallan mainiosti antaa kyydin, kamu", palomies sanoi. Panin pillit pussiin päivän osalta ja ajoin kotiin lava puolityhjänä. Ajoin auton talliin, heitin pressun lastin päälle ja menin sisään, avasin oluen ja istuuduin sohvalle. Katselin luonto-ohjelmaa, joka kertoi aavikon käyttöönottoprojektista Arizonassa. Osavaltion hallinto oli saanut muukalaiselta paikallissään hallintalaitteen ja antanut vastineeksi hylätyn megaostoskeskuksen sekä erikoisvalmisteisen asuintilan. Seuraavana torstaina menin pienelle rojuhuutokauppakamarille King Streetille. Olin pannut myyntiin edellisviikonlopun löytöni: siellä oli alempi lähtöhinta, ja he ottivat pienemmän provision kuin Sotheby's. Sopi hyvin pikkutavaran liikutteluun. Craphound oli paikalla, tietenkin. Tiesin, että hän olisi. Olimme tavanneet juuri siellä, kun hän teki tarjouksen palovahinkoalesta löytämästäni Lincoln Logs -rakennuspalikkasarjasta. Tunnistin hänet sukulaissieluksi hänen ostaessaan sen. Juttelimme jälkeenpäin hänen kämpillään, rönsyilevässä, kaksikerroksisessa varastorakennuksessa keskellä autonromuttamojen rypästä, jossa vahtikoirat haukkuivat, haukkuivat, haukkuivat. Sisältä asunto oli paratiisi. Siellä oli kokoelma 1950-luvun baarikitschiä, joka oli oikea pyhäkkö viinalle; korokkeella seisova pyöreä vesisänky, joka oli lähes hukkunut 1970-luvun poikamiesrihkamaan; keittiö, joka oli miltei käyttökelvoton, niin täynnä se oli vanhoista, kuluneista latolaudoista tehtyjä huonekaluja ja maalaismuistoesineitä; nahkakantisilla kirjoilla täytetty kirjasto suoraan viktoriaanisesta herrasmiesten klubista; solarium, joka oli somistettu rottingilla, bambulla ja tiki-epäjumalankuvilla. Helvetti, mikä mesta. Craphound tiesi kaiken Goodwill-hyväntekeväisyysjärjestön ja pelastusarmeijan myyjäisistä, huutokauppakamareista ja Queen Streetin kitsch-putiikeista, mutta hän ei vieläkään ollut käsittänyt, mistä kaikki se tavara oli peräisin. "Pihamyyjäisistä, kirpputoreilta, löytötavarahuutokaupoista", sanoin lojuessani hierovassa keinonahkanojatuolissa siemaillen lasillista hintavaa single malt -viskiä, jonka hän oli ostanut kauniin pullon vuoksi. "Mutta missä näitä on? Kenellä on lupa tehdä niitä?" Craphound kyyristeli edessäni tukiranka lukittuna kokoon kiertyneeseen, puoli-istuvaan asentoon. "Kenelläkö? No, kenellä tahansa. Sitä vain jonain päivänä päättää, että haluaa siivota kellarin, ja sitten pannaan ilmoitus Stariin, rustataan pari kylttiä ja voilà, pihamyyjäiset. Joskus koulu tai kirkko saa lahjoituksena vanhaa rojua ja myy kaiken kerralla kerätäkseen varoja." "Ja miten nämä tällaiset paikallistetaan?" hän kysyi nytkyen ylös alas kiihtymyksestä. "No, on amatöörejä, jotka vain lukevat viikonlopun lehti-ilmoitukset tai valitsevat jonkin asuinalueen ja kiertelevät siellä, mutta ei hommaa sillä lailla hoideta. Minä nousen rekkaan ja haistelen ilmaa, saan vainun rojusta ja vruum!, painelen matkaan kuin vainukoira jäljen perään. Ajan myötä oppii kaikennäköistä: juppien pihamyyjäisistä esimerkiksi kannattaa pysytellä erossa. Niissä ei ole koskaan mitään hankkimisen arvoista, vain sitä samaa rojua, mitä voi ostaa miltä hyvänsä ostarilta." "Voisinko ehkä tulla mukaanne jokin päivä?" "Hitto, totta kai. Ensi lauantaina? Suunnataan Cabbagetowniin – siellä on niitä vanhoja vaunuvajoja. Hämmästyisit nähdessäsi, mistä kaikesta ihmiset hankkiutuvat eroon. Se on miltei rikollista." "Tulisin hyvin mielelläni mukaanne herra Jerry Abington." Hänellä oli tapana puhua tuolla lailla, ilman pilkkuja tai kysymysmerkkejä. Myöhemmin hän oppi enemmän, mutta tuolloin se oli vain yhtä pitkää lausetta. "Kutsu minua Jerryksi. Kättä päälle! Mutta yksi juttu: sinun on syytä opetella Koodi ennen kuin lähdemme. Rojukoiran koodi." "Mikä on rojukoira?" "Katsot paraikaa yhtä. Sinäkin olet sellainen, ellen ole aivan väärässä. Opit tuntemaan joitain paikallisia rojukoiria, kunhan vain hengailet kanssani tarpeeksi kauan. He ovat kilpailijoita, mutta he ovat myös kamuja; ja meillä on tiettyjä sääntöjä." Ja sitten minä selitin hänelle kaiken siitä, miten toisen rojukoiran kanssa ei koskaan käydä tarjouskilpaa pihamyyjäisissä, miten muiden kaverien maun oppii tuntemaan, ja kun näkee jotain, mistä kaveri saattaisi pitää, sen vie hänelle. Ja kaveri tekee tietysti vastapalveluksen. Ja miten kukaan ei koskaan osta mitään sellaista, mitä toinen rojukoira ehkä etsii, mikäli kyseisen esineen ostaisi vain voidakseen myydä sen takaisin hänelle. Oikeastaan kyse on pelkästä hyvästä käytöksestä ja terveestä järjestä, mutta on yllättävää, miten moni amatööri ei koskaan kasva ammattilaiseksi, koska ei tajua tätä. Huutokaupassa oli paljon tavaraa, muiden rojukoirien viikonlopun aarteita. Nyt oli paras aika vuodesta, kun aurinko tuli esiin ja ihmiset alkoivat siivota mökkejä, kellareita, autotalleja. Joukossa oli muutama keräilijä, useita antiikki- ja romukauppiaita, joitakin penkojia ja minä, ja Craphound. Seurailin huutamista välinpitämättömänä odotellen, että omat tavarani tulisivat myyntiin, ja livahdin erien välissä ulos tupakalle. Craphound ei kertaakaan katsonut minua tai huomioinut läsnäoloani, ja sain perverssin pakkomielteen kiinnittää hänen huomionsa. Joten ryin, liikahtelin ja kävelin hänen ohitseen useita kertoja, kunnes huutokaupanpitäjä mulkaisi minua ja yksi osanottajista kysyi, tarvitsinko kurkkupastillia. Minun eräni vuoro tuli. Keilalasit menivät viidellä dollarilla eräälle Queen Streetin romukauppiaalle; elefantinjalka myytiin lopulta 350 dollarista antiikkikauppiaan ja keräilijän välisen kiivaan huutokilvan jälkeen – keräilijä voitti; kauppias osti silinterin sadalla dollarilla. Muut tavarat tulivat vuoroon ja ne myytiin, tai sitten ei. Lopulta olin tienannut yli kahdeksansataa, mikä merkitsi kuukauden vuokraa sekä olutta viikonlopuksi ja bensaa kuorma-autoon. Craphound teki tarjouksia ja osti lisää cowboy-kamaa – laatikollisen kaitafilmikarjapaimenelokuvia, joiden pakkaukset olivat homeisia ja leffat muuttumassa niljaksi; navajointiaanipeitteen; muovisen aasin, jonka peräpäästä tuli savukkeita; ison vyötiäisen muotoisen neonkyltin. Yksi tuon paikan eduista Sotheby'siin verrattuna oli se, ettei sekkiään tarvinnut odotella kolmeakymmentä päivää. Jonotin muiden penkojien kanssa huutokaupan loputtua, noudin setelinipun ja suuntasin autolleni. Äkkäsin Craphoundin lastaamassa saalistaan invalidikilvillä varustettuun pakettiautoon. Näytti siltä, että konepellin päällä ja sivupaneeleissa kasvoi jonkinlaista sienirihmastoa. Lähempää katsottuna huomasin, että auton ulkokuori oli peitetty vieriviereen liimatuilla legopalikoilla. Craphound tempaisi takaluukun auki, heitti kamat sisään ja avasi sitten kuskin puoleisen oven. Näin, että hänen pakunsa oli suunniteltu jalattomalle kuskille jarru- ja kaasupoljinvipuineen. Eräs tuntemani alaraajahalvauspotilas ajoi juuri sellaisella autolla. Craphoundin tukiranka kampesi hänet penkille, ja katsoin aavemaisen tarkkaa tapaa, jolla se suoritti auton käynnistävät makrokäskyt, veti turvavyön kiinni, pani auton liikkeelle ja stereot päälle. Kuulin nauhan suhisevan, lujaa kuin Yonge Streetillä kruisailevalla hiphopparilla, ja vanhan ajan karjapaimenen ääni sanoi: "Terve mieheen, kamut! Satuloikaa koninne, nyt lähdetään!" Sitten pakettiauto peruutti ja kiisi parkkipaikalta. Nousin kuorma-autoon ja ajoin kotiin. Jos totta puhutaan, minä kaipasin sitä pikku paskiaista. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt ajaa Craphound ja hänen väkensä pois planeetalta, pois aurinkokunnasta. Heistä oli epäreilua, että avaruusolennot eivät kertoneet meille teknologioistaan. Heidän mielestään meidän olisi pitänyt napata jokin niiden aluksista ja katsoa miten se toimii, rakentaa omamme ja näyttää, kuka käskee. Kaikenlaisia tyyppejä sitä onkin! Ensinnäkin kukaan ihmis-DNA:lla varustettu ei selviäisi matkasta sellaisella aluksella. Ne ovat osa Craphoundin väen ruumista, sikäli kuin olen asian ymmärtänyt, eikä meillä yksinkertaisesti ole sopivia osia. Toisekseen he jakoivat teknologiansa meidän kanssamme – he vain eivät antaneet sitä ilmaiseksi. Reilua vaihtokauppaa joka ainut kerta. Kyllähän meidän on mahdollista mennä avaruuteen. Kuka hyvänsä meistä voi käydä heidän kotimaailmassaan, kunhan vain selvitämme miten. He vain eivät pitele meitä matkan aikana kädestä. Vietin viikon koluamalla "Salaista putiikkia", eli Goodwill-hyväntekeväisyysjärjestön huutokauppakeskusta Jarvisissa. Pihamyyjäisten välissä ei ole muuta tekemistä, ja silloin tällöin sitä tekee hyviäkin löytöjä. Kirpparikarmateoriaani kuuluu, että mikäli jonain päivänä jätän menemättä hyväntekeväisyysmyymälään, sinne pannaan juuri silloin tarjolle iso saalis. Niinpä minä luuttusin kauppoja uutterasti ja sain palkakseni roskaa. Tiesin loukanneeni kohtalottaria enkä tekisi löytöä ennen kuin olisin lepyttänyt heidät. Tein kaiken kaikkiaan yksinäistä työtä ja kaipasin Craphoundin tarkkaa silmää ja pakkomielteenomaista riemua. Olin Goodwillin kassalla parin tavaran kanssa, kun pukuun sonnustautunut mies naputti minua olkapäähän. "Anteeksi, että vaivaan", hän sanoi. Hänen pukunsa näytti kalliilta, samoin kuin hänen manikyyrinsä ja metallisankaiset silmälasinsa. "Mietin vain, mistä löysit tuon." Hän elehti kohti tekojalokivillä koristettua ukulelea, jonka runkoon oli poltettu lännenhattu. Olin valinnut sen tuntien syylliset pikku sävärit ajatellessani, että Craphound saattaisi ostaa sen seuraavassa huutokaupassa. "Toisen kerroksen leluosastolta." "Ei siellä sattunut olemaan mitään vastaavanlaista?" "Ei tainnut olla", sanoin, kun myyjä tarttui ukuleleen ja alkoi kääriä sitä sanomalehteen. "Ah", mies sanoi ja näytti lapselta, jolle on juuri kerrottu, ettei hän voi saada koiranpentua. "Et haluaisi myydä sitä?" Kohotin kättäni ja odotin, kunnes myyjä oli pannut ukulelen pussiin muiden ostosteni joukkoon. Siellä oli jo pari vanhaa kangaspäällysteistä romaania, jotka uskoin voivani myydä antikvariaattiin, sekä Grease-vyönsolki, jossa oli Olivia Newton-Johnin kuva. Johdattelin miehen kaupasta pitäen kiinni hänen kalliin pukunsa kyynärpäästä. "Kuinka paljon?" Olin maksanut dollarin. "Kymmenen taalaa?" Sanoin miltei: "Myyty!", mutta sain itseäni niskasta kiinni. "Kaksikymmentä." "Kaksikymmentä dollaria?" "Sen verran siitä pyydettäisiin Queen Streetin putiikeissa." Hän kaivoi esiin ohuen nahkalompakon ja otti siitä kaksikymppisen. Ojensin hänelle ukulelen. Hänen naamansa loisti kuin hehkulamppu. Ei minun aikuiselämäni ole ollut mitenkään erityisen onneton. Kuten lapsuutenikaan ei ollut erityisen onnellinen. Minulla on kyllä muistoja, jotka ovat kuin virkistäviä tuulenhenkäyksiä. Isoisäni koti Miltonin lähellä, vanha viktoriaaninen maalaistalo, jossa kissa joi maitolasikulhosta. Istuimme höyläämättömän mäntypöydän ääressä, joka oli yhtä iso kuin koko kämppäni. Leikkitantereeni oli vetoisa navetta, jossa heinällä täytetyt parvet pursuivat maatilaroinaa ja Tarzan-köysiä. Ukilla oli Fyodor-niminen kaveri, ja me vietimme kaikki illat hänen romuttamollaan. Hän ja ukki rupattelivat ja polttelivat minun puikkelehtiessani hämärässä ja tutkiessani autonromuvuoria. Hansikaslokeroissa oli aarteita: rypistyneitä valokuvia college-pojista virnistelemässä tiekylttien edessä, kaukaisten paikkojen karttoja. Kerran löysin New Yorkin vuoden 1964 maailmannäyttelyn opaskirjasen, kromiluodin näköisen huulipunan ja valkoiset naisten nahkakäsineet. Fyodor kävi myös rojukauppaa. Yhteen aikaan hänellä oli karnevaalikarusellin puolikas; muutama hevonen ja katoksen osa, jonka maali halkeili ja jonka repeämistä työntyi esiin teräviä reunoja. Karusellin vieressä oli Korean sodan aikainen tankki, jossa ei ollut tykkitornia tai telaketjuja, ja tankin sisällä oli halkeilevia pinup-tyttöjen kuvia, vuorottelulista ja kömpelö Kilroy-teksti. Karusellin keskellä olevassa tarkkaamossa oli pinkka kahden romaanin scifi-pokkareita, Ace Doubleja. Kun oli lukenut ensimmäisen, kirjan käänsi ympäri ja luki toisen. Fyodor antoi minun pitää ne, ja löysin niiden välistä Georgian Maconista peräisin olevan panttilainaamon kuitin, joka oli annettu transistoriradiota vastaan. Vanhempani alkoivat jättää minua yksin, kun olin neljäntoista, enkä voinut vastustaa kiusausta luikahtaa heidän makuuhuoneeseensa nuuskimaan. Äidin korulaatikossa oli heidän Acapulcon häämatkaltaan peräisin olevia tulitikkuaskeja, joihin oli painettu palmunkuvia. Isäni säilytti sukkalaatikossaan vanhaa valokuvaa itsestään, jossa hän poseerasi aurinkorannalla, paidatta ja hauiksiaan jännittäen. Mummi säilytti jokaista ripausta äitini elämästä kellarissaan, pölyisissä armeijan matka-arkuissa. Viihdytin itseäni kaivamalla ne esiin ja tutkimalla niitä: äidin Mikki Hiiri -korvat, jotka olivat peräisin perheen isolta junamatkalta Disneylandiin vuonna 1957, hänen levynsä ja kimmeltävä kartonkikyltti ajalta, jolloin hän oli täyttänyt kuusitoista. Esineiden joukossa oli pureskeltuja pehmoeläimiä ja kouluvihkoja, joihin hän oli sivu toisensa jälkeen harjoitellut nimikirjoitustaan. Ne kaikki kertoivat tarinan. Tankkiin lyijykynällä töhritty Kilroy-kirjoitus sai minut näkemään sieluni silmin Koreaan lähetetyn kanadalaissotilaan. Parta ajamatta ja pystytukkaisena kuin M*A*S*H-sarjan avustaja hän istuu tunti toisensa jälkeen tylsistyneenä, tuijotellen pinup-tyttöjä ja tuherrellen ristisanatehtävää. Kunnes hän lopulta luovuttaa ja tuhertaa Kilroynsa nopeasti, ennen kuin kukaan ehtii nähdä. Kuva, jossa isäni poseeraa, kiepautti minut ajan halki Toronton itäpuolen Muscle Beachille. Kuulin särähtelevät AM-radiot, jotka soittivat outoa, psykedeelistä rokkia teinien vetelehtiessä Mustangeissaan ja tyttöjen palvoessa aurinkoa bikineissä, jotka saivat heidän tissinsä näyttämään torpedoilta. Ne olivat runoja. Kun levitin vanhat roskakirjat ja panttilainaamokuitin telkkarin eteen ja järjestelin ne, ne muuttuivat runoksi, joka sai henkeni salpaantumaan. Cowboy-arkkuepisodin jälkeen törmäsin Craphoundiin vasta rotarien vuosittaisissa hyväntekeväisyysmyyjäisissä Upper Canada -panimon tiloissa. Hän oli sonnustautunut arkusta löytämäänsä karjapaimenhattuun, kuudestilaukeaviin ja hopeatähteen. Sen olisi luullut näyttävän naurettavalta, mutta lopputulos oli naiivi ja jollain tavoin hurmaava, ikään kuin hän olisi pikkupoika, jonka hiuksia haluaisi pörröttää. Löysin laatikollisen täynnä hienoja, erisävyisiä melamiiniastioita – neljä neliönmallista lautasta, kulhoja, salaattiastioita ja tarjoiluvadin. Panin ne mukaan tuomaani duffelilaukkuun ja jatkoin tonkimista. Olin kuin en näkisikään Craphoundia, joka hurmasi purevaa vanhaa rotaria hyväillen samalla nahkakantisia kirjoja täynnä olevaa laatikkoa. Selailin vanhojen työministeriön lupakirjojen nippua – parturi, jalkojenhoitaja, baarimikko, kelloseppä. Niissä oli sievä sinetti ja syvänvihreät laitosmetallikehykset. Kaikissa todistuksissa oli eri nimi, mutta luvansaajat olivat samasta perheestä. Kehittelin viihdykkeekseni pienen tarinan äidistä, joka säästi poikiensa lupakirjat ja ripusti kehystetyt diplomit vierashuoneen seinälle. "Voi, George Junior on juuri avannut oman parturinliikkeensä, ja pikku-Jimmy korjaa edelleenkin kelloja…" Ostin ne. Little Ponyja, Barbieita ja Halinalleja sisältävästä laatikosta löysin nahkaisen intiaanipäähineen, puisen jousisetin ja hapsullisen hirvennahkaliivin. Craphound voiteli yhä nahkakantisten kirjojen myyjää. Ostin tavarat vaivihkaa viidellä dollarilla. "Nuo ovat kauniita", sanoi ääni selkäni takaa. Käännyin ja hymyilin tyylikkäälle pukumiehelle, joka oli ostanut ukulelen Salaisessa putiikissa. Hän oli pukeutunut viikonloppua varten rennosti, kalliiseen, L.L. Bean -tyyppiseen muodolliseen tapaan. "Eivätkö olekin?" "Myytkö ne Queen Streetillä? Siis löytösi?" "Joskus. Joskus huutokaupassa. Miten ukulele jakselee?" "Viritytin sen", hän sanoi ja hymyili samaa hymyä, jonka oli väläyttänyt minulle saatuaan soittimen haltuunsa Goodwillissä. "Osaan soittaa sillä Don't Fence Me Inin." Hän katsoi jalkojaan. "Hölmöä, vai mitä?" "Ei yhtään. Taidat olla innostunut cowboy-kamoista?" Kun lausuin sanat, minut valtasi tunne, että tässä oli "Billy the Kid", karjapaimenarkun alkuperäinen omistaja. En tiedä, miksi minusta tuntui siltä, mutta olin siitä täysin varma. "Yritän kai vain elää uudestaan osaa lapsuudestani. Minä olen Scott", hän sanoi ja ojensi kättään. Scott, mietin kiihkeästi. Ehkä se on hänen toinen nimensä? "Minä olen Jerry." Upper Canada -panimon myyjäisissä on monia hyviä puolia, muun muassa olutterassi, jossa voi testata myytäviä tuotteita ja syödä kunnon grillihampurilaisen. Suuntasimme verkkaisesti sitä kohti tutkaillen matkalla olevia pöytiä. "Taidat olla ammattilainen", hän kysyi saatuamme muovituopillisemme. "Niinkin voisi sanoa." "Meikäläinen on amatööri. Riviamatööri. Ei sinulla olisi viisautta jaettavana?" Nauroin ja siemaisin olutta, sytytin tupakan. "Ei kai tässä ole mitään salaisuuksia. Pelkkää uutteruutta: pitää lähteä aina tilaisuuden tullen tai menettää ison saaliin." Hän hekotti. "Niinhän ne sanovat. Joskus, kun istun toimistollani, minä yksinkertaisesti tiedän, että Goodwillissä on tarjolla puhdasta kultaa ja että joku ehtii sinne ennen ruokatuntiani. Kiihdyn niin, ettei minusta ole mihinkään ennen kuin pääsen etsimään sitä. Taidan olla koukussa?" "Onhan se halvempaa kuin jotkut muut riippuvuudet." "Niinpä kai. Siitä intiaanikamasta – mitä luulisit saavasi siitä Queen Streetin putiikissa?" Katsoin häntä silmiin. Hän oli kenties tehokas, viileä ja tyyni luonnollisessa ympäristössään, mutta juuri silloin hän oli yhtä innokas ja hermostunut kuin harrastelijapelaaja kovan luokan pokeripöydässä. "Ehkä viisikymmentä dollaria", sanoin. "Vai viisikymmentä?" "Niillä main", sanoin. "Kun se on myyty", hän sanoi. "Sekin pitää ottaa huomioon", sanoin. "Siihen saattaa mennä kuukausi, tai vuosi", hän sanoi. "Siihen saattaa mennä päivä", sanoin. "Niinpä niin, niinpä niin", hän sanoi. "Et varmaankaan hyväksyisi neljääkymmentä?" Olin vain kymmenen minuuttia aiemmin maksanut tavaroista viisi dollaria. Ne tuntuivat sopivan Craphoundille, joka loppujen lopuksi käytti Scott/Billyn omia lapsuusajan aarteita meidän puhuessamme. Elantoaan ei tienaa, jos tuntee syyllisyyttä kahdeksansadan prosentin voittomarginaalista. Olin kuitenkin vihastuttanut kohtalottaret ja minun täytyi lunastaa onneni takaisin. "Sanotaanko viisi?" Hän aikoi sanoa jotain, mutta sulki suunsa ja loi minuun kiitollisen katseen. Hän otti lompakostaan vitosen ja ojensi sen minulle. Kaivoin kassistani liivin, jousen ja päähineen. Hän käveli kiiltelevälle mustalle jeepilleen, jossa oli kullatut koristeet ja joka oli pysäköity Craphoundin pakettiauton viereen. Craphound oli jatkanut legokuoren rakentelua, ja konepelliltä kasvoi nyt pienoislegokaupunki. Craphound vilkaisi sivulleen, kun Scott/Billy ohitti hänet, ja kurottautui katsomaan saalista peittelemättömän kiinnostuneena. Irvistin ja join kaljani loppuun. Tapasin Scott/Billyn vielä kolme kertaa sen viikon aikana Salaisessa putiikissa. Hän oli lakimies, joka oli erikoistunut muukalaisteknologian patentteihin. Hänellä oli toimisto Bay Streetillä ja kaksi partneria, ja nuoruudestaan huolimatta hän oli jo vanhempi osakas. En kertonut, että tiesin Billy the Kidistä ja hänen äidistään Itä-Muskokan vapaapalokunnan rouvain hyväntekeväisyysmyyjäisissä. Mutta tunsin välillämme siteen, ikään kuin olisimme jakaneet ääneen lausumattoman salaisuuden. Keräsin hänelle kaikki mahdolliset cowboy-löydöt, ja hän oppi melko hyvin tunnistamaan, mikä kiinnosti minua, ja teki minulle vastapalveluksia. Kohtalottaret olivat jälleen puolellani, siitä ei ollut epäilystäkään. Onnistuin löytämään rähjäisen vanhan itämaisen maton, joka lähemmin tarkasteltuna paljastui 1800-luvulla käsin solmituksi persialaismatoksi; verhoillun turkkilaisen jakkaran; kokoelman käsin maalattuja havaijilaisia tyynyjä sekä kaiverretun merenvahapiipun. Scott/Billy löysi minulle piipun, ja sain sen kahdella dollarilla. Tiesin keräilijän, joka silmääkään räpäyttämättä maksaisi siitä kolmekymmentä. Siitä lähtien, mitä minuun tuli, Scott/Billy oli rojukoirakumppanini. "Tuletko huomenna huutokauppaan?" kysyin häneltä kassajonossa. "Totta vie", hän sanoi. Hän kykeni tuskin pidättelemään innostustaan, kun kerroin hänelle torstai-illan huutokaupoista ja siellä tehtävistä hyvistä löydöistä. Hän oli totisesti saanut pureman. "Haluatko käydä syömässä ennen sitä? Rotterdamilla on kelpo terassi." Hän halusi, ja me kävimme. Tilasin lasillisen framboise-olutta, jossa oli kunnolla potkua ja joka maistui pirskahtelevalta mansikkalimonadilta, ja jättiranskalaiset sekä kerrosvoileivän. Minulla oli nenä lasissa, kun hän potkaisi nilkkaani pöydän alla. "Katso tuota!" Craphound oli pakettiautossaan ja etsi parkkipaikkaa. Legokylän seuraksi oli katolle ilmaantunut kokonainen postmoderni avaruussatama, jossa oli sinipunainen linna, jalkapallon kokoinen lentävä lautanen ja vilkkuvilla silmillä varustettu klovnin pää. Palasin juomani pariin ja yritin saada ruokahaluni takaisin. "Onko tuo kuski eetee?" "Jep. Hän oli ennen ystäväni." "Onko hän penkoja?" "Mm-hmm." Käännyin ranskalaisteni pariin ja yritin olla jatkamatta aiheesta. "Tiedätkö, millä hän hankki omaisuutensa?" "Sillä klorofyllijutulla, Saudi-Arabiassa." "Siistiä!" hän sanoi. "Tosi siistiä. Minulla on asiakas, jolla on sen jutun sivupatentteja. Minkälaisia tavaroita hän etsii?" "Äh, melko lailla kaikkea", sanoin alistuen keskustelun saamaan käänteeseen. "Mutta viime aikoina samaa kuin sinä – inkkareita ja lehmipoikia." Hän nauroi ja läimäytti polveaan. "Kappas vain! Mitä helkkaria hän niillä tekee?" "Mitä ne nyt tekevät millään? Hän sai kipinän yhtenä päivänä, kun kruisailimme Muskokassa", sanoin varovaisesti tutkaillen hänen ilmeitään. "Löysimme kirpputorilta arkun täynnä cowboy-kamaa. Itä-Muskokan rouvain hyväntekeväisyysmyyjäisistä." Odotin, että hän huudahtaisi tai hätkähtäisi. Hän ei tehnyt kumpaakaan. "Niinkö? Se oli varmaan hyvä löytö. Olisipa meikäläinen tehnyt sen." En tiennyt, mitä sanoa siihen, joten haukkasin leipääni. Scott jatkoi: "Minä kuule mietin usein, mitä ne tästä kaikesta saavat. Täällä ei ole mitään sellaista, mitä he eivät voisi itsekin valmistaa. Meinaan, että jos he häipyisivät tänään, me pähkäilisimme vielä sadan vuoden päästä kaikkea heidän antamaansa. Minä kuule hoitelin juuri diilin biokemiallisesta tietokoneesta, joka on piru vieköön 10 000 kertaa nopeampi kuin mikään, mitä me olemme saaneet aikaiseksi piistä. Arvaa, mitä eetee halusi vastineeksi. Entisen huvipuiston Calgaryn ulkopuolelta – se suljettiin kymmenen vuotta sitten, kun sen laitteet todettiin hengenvaarallisiksi. Miten järjettömiin sitä voi mennä? Tämä juttu on heti kättelyssä miljardin dollarin arvoinen. Vuorokauden kuluttua diilin sulkeutumisesta myyjä voi muuttaa sen Brasilian vuosittaiseksi bruttokansantuotteeksi. Ja hän halusi siitä rähjäisen kiinteistövälittäjän painajaisen, josta ei saisi edes viittä tuhatta!" Järkytyin aina, kun Scott/Billy puhui työstään – joristessamme ja hölmöillessämme vanhojen rojukoirien lailla oli helppo unohtaa, että hän oli suuren luokan lakimies. Mietin, ettei hän kenties sittenkään ollut Billy the Kid. En keksinyt ainuttakaan syytä, miksei hän maininnut asiasta tavullakaan. "Mitä helvettiä joku eetee muka tekee huvipuistolla?" Craphound sai ilmaisen kokiksen sisäänkäynnin Lisalta ilmaantuessaan paikalle. Hän tarjosi kovia hintoja, mutta taitavasti, eikä koskaan tehnyt kymmenentuhannen dollarin temppuja. Huutajat vaeltelivat ympäriinsä, silmäilivät viikon eriä ja tekivät muistiinpanoja. Kolusin läpi laatikollista, jossa oli vanhoja peltirasioita ja löysin yhden, johon oli kuvattu karjapaimen Calgaryn rodeossa, vikuroivan mustangin selässä. Poimin sen käteeni ja pysähdyin tutkimaan sitä. Craphound oli takanani. "Kiva yksilö, vai mitä?" sanoin hänelle. "Pidän siitä kovasti", Craphound sanoi, ja tunsin punastuvani. "Sinulla taitaa olla tänä iltana kilpailija", sanoin ja nyökkäsin kohti Scott/Billyä. "Luulen, että hän on Billy. Se, jonka äiti myi meille – sinulle – sen cowboy-arkun." "Ihanko totta?" Craphound sanoi, ja hetken olimme jälleen kumppanuksia, jotka tutkailivat kilpailijoita. Tunsin yhtäkkiä häpeän piston, ikään kuin jollain lailla pettäisin Scott/Billyn. Otin askeleen taaksepäin. "Jerry, olen hyvin pahoillani, että riitelimme." Puhalsin ulos henkäyksen, jota en ollut tiennyt pidätelleeni. "Sama täällä." "Huutokauppa on alkamaisillaan. Voinko istua kanssasi?" Ja niin me kolme istuimme vierekkäin. Craphound kätteli Scott/Billyä, ja huutokaupanpitäjä aloitti vuodatuksensa. Se oli epätavallisten sattumien ilta. Huusin tavaraa, vaikka olin vannonut, etten koskaan tekisi niin. Kyseessä oli neljän setti yhteensopivia orpotyttö Annien kuvalla varustettuja Ovaltine-laseja, jollaisia mummilla oli ollut. Kun näin ne huutokaupanpitäjän kädessä, palasin suoraan mummin keittiöön. Loputtomiin iltapäiviin, jotka kuluivat värityskirjojeni, vanhojen rouvien kovien karkkien ja olohuoneesta kaikuvien Liberacen levyjen parissa. "Kymmenen", sanoin avaten pelin. "Tarjottu kymmenen, kymmenen, kymmenen, korottaako joku kahteenkymmeneen, kahteenkymmeneen, kahteenkymmeneen näistä neljästä." Craphound heilutti huutokorttiaan ja hätkähdin kuin pistoksen saaneena. "Avaruus-cowboy tarjoaa kaksikymmentä, kaksikymmentä tarjottu, sir, korotatteko kolmeenkymmeneen?" Heilutin korttiani. "Kolmekymmentä tarjottu, sir." "Neljäkymmentä", Craphound sanoi. "Viisikymmentä", sanoin jo ennen kuin huutokaupanpitäjä ehti osoittaa minua. Vanhana ammattilaisena hän nojautui taaksepäin ja antoi meidän hoitaa työn. "Sata", Craphound sanoi. "Sataviisikymmentä", minä sanoin. Salissa oli aivan hiljaista. Ajattelin viimeisille venytettyä MasterCardiani ja mietin, lainaisiko Scott/Billy minulle rahaa. "Kaksisataa", Craphound sanoi. Siinähän maksat, tuumin. Meikäläinen saa samanlaiset Queen Streetiltä kolmellakymmenellä taalalla. Huutokaupanpitäjä kääntyi minuun. "Kaksisataa tarjottu. Korotatteko kahteenkymmeneen, sir?" Pudistin päätäni. Huutokaupanpitäjä odotti pitkään ja antoi minun tuskailla päätöstäni. "Tarjottu kaksi – tuleeko muita tarjouksia? Myyty kahdellasadalla dollarilla herralle numero 57." Apulainen toi lasit Craphoundille. Hän otti ne ja työnsi tuolinsa alle. Kiehuin raivosta, kun lähdimme. Craphound oli kyynärpääni tienoilla. Minun teki mieli lyödä häntä – en ole koskaan lyönyt ketään, mutta häntä minä halusin lyödä. Astuimme viileään yöilmaan, ja vedin moneen kertaan henkeä, ennen kuin sytytin tupakan. "Jerry", Craphound sanoi. Pysähdyin, mutten katsonut häneen. Sen sijaan katselin, kuinka taksit ajoivat viereisen huoltamon pihalle ja sieltä pois. "Jerry, ystäväni", Craphound sanoi. "Mitä?" tiuskaisin niin lujaa, että hätkähdin itsekin. Vieressäni seisova Scott vavahti hänkin. "Me lähdemme. Halusin hyvästellä sinut ja antaa sinulle pari juttua, joita en ota mukaani." "Mitä?" kysyin uudestaan, Scott kaikuna vain aavistuksen verran jälkeeni. "Minun väkeni. Me lähdemme. Se on päätetty. Olemme saaneet sen, mitä tulimme hakemaan." Hän lähti sen suuremmitta puheitta kohti pakettiautoaan. Seurasimme järkyttyneinä perässä. Craphoundin tukiranka suoritti makrokäskysarjan ja liu'utti paneelioven auki paljastaen cowboy-arkun. "Haluan antaa tämän sinulle. Minä pidän lasit." "En ymmärrä", sanoin. "Aiotteko te kaikki lähteä?" Scott kysyi lähes hädissään. "Niin on päätetty. Lähdemme kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä." "Mutta miksi?" Scott kysyi kuulostaen miltei vihaiselta. "Sitä ei ole helppo selittää. Olette varmaankin tietoisia, että teille antamamme asiat olivat meille rihkamaa – miltei arvottomia. Vaihdoimme ne johonkin, mikä oli teille miltei arvotonta – olette varmasti samaa mieltä, että kyseessä oli reilu kauppa – mutta on aika siirtyä eteenpäin." Craphound ojensi minulle arkun. Kun pitelin sitä, haistoin hänen tukirankansa voiteluöljyn ja ullakon, jossa arkku oli muumioitunut ennen kuin päätyi hänen käsiinsä. Minusta tuntui, että melkein ymmärsin. "Annat tämän minulle", sanoin hitaasti, ja Craphound nyökkäsi rohkaisevasti. "Annat tämän minulle, ja pidät itse lasit. Ja minä katson tätä ja tunnen…" "Sinä ymmärrät", Craphound sanoi ja näytti jollain lailla huojentuneelta. Ja minä ymmärsin. Ymmärsin, että muukalainen, joka käytti cowboy-hattua sekä kuudestilaukeavaa ja antoi ne pois, oli runo ja tarina. Kolmikymppinen poikamies, joka yritti tuhlata puolen kuukauden vuokran neljään lasiin voidakseen muistaa mumminsa keittiön, oli tarina ja runo. Ja että hylätty huvipuisto Calgaryn laitamilla oli sekin runo. "Te olette rojukoiria!" sanoin. "Te kaikki!" Craphound hymyili, niin että ikenet näkyivät, ja minä laskin karjapaimenarkun alas ja löin käteni yhteen. Scott selvisi järkytyksestä viettämällä yön työhuoneellaan. Hän teki kauppoja puhelimitse, kun jotain vielä oli otettavissa. Hänellä oli etulyöntiasema – kukaan muu ei tiennyt, että he olivat lähdössä. Hän ryhtyi ammattilaiseksi viikkoa myöhemmin, avasi ylellisen putiikin Queen Streetille ja palkkasi minut pääpenkojakseen sekä oikeaksi kädekseen. Scott ei ollut Billy the Kid. Hän oli vain yksi Bay Streetin asianajajista, joka oli menettänyt sydämensä cowboy-kamalle. Kun ajattelee, miten niitä tulee liikkeeseen ja miten ne tuhlaavat, niitä täytyy olla miljoona. Ikkunassa oleva vetonaulamme on löytämäni kaunis mallinukke, suoraan viisikymmentäluvulta, pikkupoika, jota kutsumme Majavaksi. Hänellä on yllään lehmipojan nahkahousut, sheriffintähti, kuudestilaukeavat, miniatyyristetson ja buutsit, joissa on kuluneet kannukset. Ja hän lepuuttaa toista jalkaansa kauniilla, pienoiskokoisella arkulla, jonka nahkaan on kirjailtu cowboy-aiheisia kuvia. Hän ei ole myytävänä mistään hinnasta. "Rojukoira" / "Craphound" by Cory Doctorow The Finnish translation by Inka Parpola First published in Finnish in Tähtivaeltaja 1/2006 edited by Toni Jerrman and published by Helsinki Science Fiction Society http://www.tahtivaeltaja.com